Päivä Lofooteilla (1.7.2018)

Ajelua, patikointia sekä ihana uimaranta

Tänään oli viimein kaunis, aurinkoinen ja lämmin aamu. Lähdimme mahdollisimman ajoissa ajamaan varsinaisesti Lofooteille, määränpäänä Svolvaer. Ajoimme nopeampaa, vaikkakin pitempää reittiä, matkaa kertyi 145 kilometriä ja aikaa meni reilu kaksi tuntia. Emme olleet kovinkaan kauaa ehtineet ajaa, kun tulimme järvelle, joka oli aivan tyynni ja järven toisella puolella olevat vuoret heijastuivat täydellisesti järven pinnasta. Siihen piti tehdä ensimmäinen pysähdys ja ottaa kuvia. Jotenkin oli itsekin virkeämpänä kun aurinko paistoi. 

Ei hajuakaan, mikä järvi oli kyseessä, mutta se todella oli mielestämme kaunis ja juuri sellainen, mitä olimme kuvitelleet löytävämmekin. Kuvaustuokion jälkeen jatkoimme jälleen matkaa. Tiet olivat mäkisiä ja mutkaisia, mutta niillä oli hyvä ajaa. Yhdessä välissä saimme hieman ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun erästä mäkeä ylittäessämme mäen päällä huomasimme vastaantulevan auton olevan kanssamme samalla kaistalla ja hyvin lähellä. Mieheni ajoi ja sanoi jälkeenpäin, että oli peilistä huomannut, että aivan meidän takanamme oli moottoripyöräilijöitä, joten ei voinut aivan äkkijarrutusta tehdä, vaan väistimme pientareen puolelle. Kyseessä oli ohitustilanne, meitä vastaan tullut auto oli lähtenyt ohittamaan toista autoa, eikä nähnyt meitä mäen takaa. Todennäköisesti siinä oli vähän pitempään aikaa reagoida, kuin se sillä hetkellä tuntui, mutta niin säikähdettiin, että pysähdyimme heti kun pystyimme hengittelemään vähäksi aikaa. Pienen tauon jälkeen jatkoimme matkaa. Maisemat ajomatkan aikana olivat todella kauniit, mutta auton ikkunasta niiden kuvaaminen oli hieman haastavaa. Kun saavuimme Svolvaeriin, pysähdyimme ensin satamassa kävelemässä, sitten jatkoimme vielä itse kaupunkiin. Oli sunnuntai ja kovin hiljaista. Pari kauppaa kiersimme läpi, ostimme muutaman postikortin kirjoitettavaksi kotipuoleen. Yhdessä kuvassa oli pieni vuori, mistä oli hienot maisemat. Siitä saimme idean, että jospa tekisimme pienen patikkaretken. Kysyimme myyjältä ohjeet paikkaan, se ei kovin kaukana ollut, joten päätimme lähteä sinne.

Svolvaerista lähdettyämme seuraava määränpää olisi Festvågtind, jonne oli noin 20 kilometrin ajomatka. Löysimme paikan aivan helposti, joskin arvoimme parasta parkkeerauspaikkaa hetken. Juotavaa meillä ei kovin paljoa ollut mukana, mutta eipä patikointi pitkä olisikaan. Lapset lähtivät innoissaan edellä seuraamaan polkua, jonka pitäisi johdattaa meidät ylös. Kävelimme polkua pitkin, joka alkoi muuttua koko ajan jyrkemmäksi. Sitten vastaamme tuli miesporukka, kiipeilijöitä köysineen kaikkineen. He kysyivät, minne olimme oikein menossa. Sanoimme, että huipulle. He sanoivat, että olemme väärällä polulla, tästä ei pääsisi ylos ilman köysiä. Meidän pitäisi olla polulla toisella puolella harjannetta, sieltä pääsisi jalkaisin. Pysähdyimme siihen miettimään, mitä ihmettä tekisimme. Emme pääsisi harjanteen läpi, vaan meidän pitäisi palata melkein alas asti ja sitten jatkaa jälleen ylospäin toiselta puolelta. Ilma alkoi olla todella lämmin ja tiedostimme, että meillä oli juotavaa todella vähän mukana. Istuimme hetken ja lopulta päätimme, että periksi emme antaisi. Lähdimme alas ja kun löysimme oikean polun, jatkoimme sitä pitkin ylös. Polulla sattui tulemaan myös muita suomalaisia vastaan. Polku oli loppua kohti jälleen melko jyrkkä ja etenkin nuorimmaisella (5-vuotiaalla) oli hieman hankaluuksia. Isommat lapset kyllä menivät kuin vuorikauriit ylospäin. Olimme jo lähellä huippua kun isommat lapset olivat poissa meidän näkökentästä. Sitten kuulimme keskimmäisen lapsen kirkaisun "Äitiii!!". Voi apua, mikä hätä minulle tuli, onko se lapsi tippumassa jostain, vai mitä ihmettä. Mieheni lähti juoksemaan ylös, minä jäin nuorimman kanssa jatkamaan matkaa hänen tahtiinsa. Kun minäkin pääsin perille, huomasin, ettei mitään hätää ollut, mutta keskimmäinen sai melkoiset puhuttelut säikäyttämisestä. Vuoren päällä näimme järven! Siis mitä ihmettä. Istuimme sen rannalle ja riisuin kenkäni ja sukkani ja annoin viileän järviveden viilentää jalkani. Melkein sihahdus kuului, koska jalkani taisivat olla melko kuumat. Kylläpä se virkisti. Lapset myös uittivat jalkoja vedessä, paitsi nuorin ei suostunut, hän oli vakuuttunut siitä, että järvessä olisi haita. Koitimme selittää, ettei siellä voi olla haita, mutta ei hän uskaltanut. Jatkoimme sitten matkaa paikkaan, josta näimme todella hienot maisemat 

Tästä olisi päässyt vielä jatkamaan toiselle huipulle, sinne, minne olimme alunperin olleet menossa. Maisemat olisivat houkuttaneet, mutta nesteen puute sai meidät jäämään tähän kohtaan. Vietimme siinä kyllä mukavan tovin nauttien lämmöstä ja maisemista. Samaan aikaan oli meneillään myös jalkapallon maailmanmestaruuskisat ja Espanjan ja Venäjän välinen peli, jota myös puhelimen kautta katsoimme. Tai ainakin mieheni penkkiurheilun suurena ystävänä katsoi. Vaikka patikointimme ei mennyt aivan putkeen, kannatti kyllä kiivetä ylös asti. Sitten oli aika palata alas ja lähteä takaisin majapaikkaamme, maisemareittiä pitkin tietysti.

Kun lähdimme takaisin pohjoista kohti, ajoimme todella hienon näköisen rannan ohi. Jälleen, en osaa sanoa missä ranta oli, sattumalta sen ohi ajoimme ja päätimme siihen pysähtyä. Uikkareita meillä ei ollut, mutta lähdimme kuitenkin rannalle. Tai no mies jäi autoon katsomaan jalkapalloa, koska peli oli vielä kesken. Mutta minä ja lapset menimme rannalle. Hiekka oli todella erikoista, se oli uurteista ja aivan kovaa. Edes jalanjäljet eivät meinanneet jäädä hiekkaan kun kävelin rantaviivaa kohti. Vesi oli sen verran kylmää, etten tiedä olisinko uskaltanut uida, vaikka uikkarit oli olleet mukana. Lapset innostuivat etsimään simpukankuoria rannalta. Ne olivat valkoisia ja isoja, aivan erilaisia, kuin mitä meidän vesistöistä löytyy.

Rannalta lähdettyämme jatkoimme vielä parilla pysähdyksellä majapaikkaamme. Kuvattavia paikkoja olisi ollut vaikka kuinka paljon, me kyllä ihastuimme Lofoottien maisemiin. Tuntui, että mihin vain pään käänsi, oli kuvattavaa ja ihasteltavaa. Mutta joka paikassa ei voinut pitää pitkää pysähdystä, vaikka kuinka olisi haluttanut. 

Pääsimme mökkiimme melko myöhään. Teimme siellä ruokaa ja aloimme jo pikkuhiljaa pakkailla, seuraavana päivänä olisi aika palata kotiin. Matka jäi lyhyeksi, mutta Lofootit todellakin olivat käymisen arvoinen paikka!