Känkkäränkkäpäivä

Joskus ei kaikki voi olla kivaa

Tämäkin päivä alkoi kuten mikä tahansa muukin päivä. Heräilimme pikkuhiljaa ja aamutoimien jälkeen päätimme lähteä rannalle. Kimpsut ja kampsut kerättiin mukaan ja lähdettiin kävelemään rantaa kohti. Matkalla sinne minun varvastossuni pohjat repesivät niin, ettei niillä voinut enää kävellä. Kävimme lähimmässä kaupassa ostamassa minulle uudet rantasandaalit ja vanhat lensivät roskiin. Ja siinä kun kaupassa kerran olimme, ostimme myös jäätelöt kaikille. Menimme rannalle tällä kertaa toista kautta kuin edellisenä päivänä. Tänään aallot eivät olleen niin isoja kuin edellisenä päivänä, mutta hauskaa meillä silti oli uimassa.  Nuorin lapsista jäi jälleen isänsä kanssa rannalle pelailemaan kun minä menin uimaan isompien kanssa. Nautimme merestä täysin siemauksin kun uimme, sukeltelimme ja hypimme aaltoja vasten. Minua alkoi jo hieman väsyttää, joten lähdin rannalle vähän lepäämään. Nuorimman ja isän pallopelit olivat päättyneet kun toinen maila oli mennyt poikki. Jonkin ajan päästä isommatkin lapset tulivat vedestä ja aloimme kerätä tavaroita lähteäksemme takaisin hotellille.

Kävellessä isoin lapsista alkoi valittaa kipua selässä ja etenkin hartioissa. Hotellille päästyämme huomasin, että hänen hartiansa olivat palaneet. Aurinkorasva, jota käytimme, piti olla vedenkestävää, mutta ei näköjään aivan täysin niin ollutkaan. Jonkin ajan päästä keskimmäinen alkoi myös valittaa kipua ja sama juttu, hartiat helottivat punaisina. Meillä oli after sun -rasvaa mukana, jota levitimme heidän selkiin ja hartioihin, mutta ei se tuntunut auttavan. Mietimme syömään lähtemistä, mutta isommat lapset sanoivat, etteivät voi laittaa paitoja päälle kivun vuoksi. Niinpä päätimme, että minä ja mieheni lähdemme liikkeelle ja tuomme ruokaa hotellille. Nuorimmalle piti matkalaukkukin käydä ostamassa kun vanha meni rikki. 

Niinpä lähdimme mieheni kanssa jälleen liikkeelle. Kiertelimme kauppoja ja emme millään meinanneet löytää sopivaa matkalaukkua, kaikissa tuntui olevan jokin vika. Minulla jo jalat moittivat uusia kenkiä ja huomasin itsellänikin kiukun nostavan päätään. Saimme kuin saimmekin viimein ostettua pojalle matkalaukun. Seuraavaksi pitäisi löytää ruokaa. Minä ehdotin hotellin lähellä olevaa kojua, missä myytiin hampurilaisia, mutta mieheni halusi pitsaa. Kiertelimme ja kaartelimme ja kiukuttelimme ja loppujen lopuksi palasimme hotellille ilman ruokaa.

Hotellilla meitä odotti kiukuttelevia lapsia, nälkä on ja paikkoja kuumottaa. Nuorimmainen vain oli ihan hyvällä tuulella. Hän ei käynyt uimassa ja oli käyttänyt aurinkorasvaa, joten ei ollut palanut. Kokeilimme viileällä vedellä kostutettua pyyhettä palaneilla alueilla, mutta ei sekään tuntunut tuovan helpotusta kuin aivan hetkeksi. Mutta sitä ruokaa olisi jostain saatava. Mieheni tutkaili nettiä ja sanoi, että aivan lähellä on alue, missä ei olla vielä käyty ja siellä on paljon ravintoloita. Ja niin me lähdimme uudelleen kahdestaan liikkeelle, vaikka minun jalat olivat jo aivan muusina ja uudet kengät olivat hiertäneet rakkoja, mutta ei se auttanut muu kuin lähteä, koska kello alkoi jo olla vaikka mitä. 

Mieheni johdatti google mapsin avulla minua hotellialueelta kohti seutua, missä näkyi olevan asuinrakennuksia. Suurin piirtein pihoja pitkin jatkoimme matkaa ja minua jo alkoi epäilyttää, mihin ihmeeseen olemme muka menossa.  Ei ole enää pitkä matka mieheni sanoi ja jatkoi matkaa. Kun olimme kävelleet yli puoli tuntia, oli jo selvää, ettei sieltä ostettu ruoka säilyisi mitenkään lämpimänä takaisin hotellille mennessä. Aloin protestoida asiaa, mutta mieheni vakuutti, että olemme jo aivan lähellä. Ties monettako kertaa. Jonkin ajan päästä alkoikin musiikki pauhata ja tulimme alueelle, missä oli baareja ja ravintoloita vieri vieressä. Tosin tässä vaiheessa minä olin jo niin kiukkuinen, ettei minua kiinnostanut vähääkään ruuan tilaaminen. Etenkin kun mieheni vielä halusi ensin kiertää alueen, ennen ruuan ostamista. Mielenosoituksellisesta raahauduin hänen perässään miettien kaikkia mahdollisia kirosanoja kenkien hiertäessä rakkojani. Ja kun mieheni alkoi kysellä, mistä ruoka ostetaan, tuumasin, että osta mistä haluat, minä lähden takaisin. Ja niin lähdinkin kiukun antaessa voimaa pistellä reippaaseen tahtiin jalkaa toisen eteen. Enhän minä muistanut samaa reittiä takaisin, mutta olimme rannan lähistöllä, joten päätin kävellä rannan lähellä niin pitkälle, että seutu alkaisi näyttää tutulta ja löytäisin hotellille samaa reittiä, mitä pitkin olimme rannalle kulkeneet. Kuulin jonkin ajan päästä askelia takaani ja arvasin mieheni kävelevän perässäni. Jonkin matkaa kävelimme peräkkäin sanomatta mitään, kunnes päätin istahtaa lepuuttamaan jalkojani. Siinä samalla annoin tulla muutaman valitun sanan siitä, kuinka meidän piti ihan lähistöltä hakea ruokaa ja olemme kävelleet jo kauan ja lapset odottavat nälissään ruokaa. Kunhan olin saanut puhallettua pahimmat höyryt ulos, teimme sovinnon ja lähdimme takaisin hotellille. Aurinkokin oli jo laskenut ja ei siinä voinut enää oikein muuta kuin tuumata, ettei päivä mennyt ihan putkeen. Se oli sääli, koska tämä oli viimeinen päivä Portugalissa ja seuraavana päivänä matka jatkuisi.

Palasimme hotellille ja minä menin lasten luokse huoneeseemme ja mieheni lähti tuttuun ja turvalliseen McDonaldsiin hakemaan kauan kaivattua ruokaa. Häntä odotellessamme koitin jo vähän kerätä matkatavaroita kasaan, ettei seuraavana aamuna olisi kaikki sikin sokin. Etenkin nuorimman tavaroiden siirtäminen vanhasta matkalaukusta uuteen oli hyvä tehdä tässä välissä. Kovin kauaa miehelläni ei mennyt ruuan hakemisessa ja pääsimme viimein syömään. Ja ruuan jälkeen aloimme laittaa nukkumaan. Kahdella isommalla lapsella oli hankaluuksia nukahtaa palaneen ihon vuoksi, jota koitimme rasvailla, mutta ei siitä tuntunut apua olevan. Katsoin ympärilleni epätoivoisena, aamulla olisi kovasti hommaa, ennen kuin voisimme hotellihuoneen luovuttaa, tavaroita oli edelleen joka puolella ja tiskiäkin oli kertynyt. Mutta päätin, että en mieti sitä nyt, mietin sitä huomenna, nyt tämä päivä saa luvan tulla päätökseensä nyt ja toivotaan, että huomenna on parempi päivä.

Jälkeenpäin ajateltuna, olisihan se ollut ihme, jos olisimme reissanneet kolme viikkoa ilman känkkäränkkäpäivää. Ja onneksi se päivä oli sellainen, kun mitään suunnitelmia ei varsinaisesti ollut, eikä tarvinnut skarpata esimerkiksi junan vaihtojen kanssa tai kävellä matkatavaroiden kanssa ympäriinsä. Matkustaminen on ihanaa, mutta ei aina ruusuilla tanssimista. Känkkäränkkäpäivänä ei tullut edes kuvia otettua sen jälkeen kun rannalta lähdimme pois, ei jotenkin tullut edes mieleen kaivaa kameraa esiin kiukkuisena. Seuraavana päivänä matka tosiaan jatkuisi takaisin Espanjaan ja pääsisimme uusiin maisemiin.