19. matkustuspäivä (23.6.2015) Vihdoinkin kotiin
Mateleva yöjuna, onko vielä pitkä matka, milloin ollaan perillä.
Matkan 17. ja 18. päivä meni ystäväni luona Ruotsin maaseudulla, niistä en kirjoita sen kummemmin. Sanon vain, että oli valtavan ihanaa nähdä rakasta ystävää pitkästä aikaa. Kiitos vielä vieraanvaraisuudesta jos satut tätä lukemaan <3 Ja kävipä vielä niin, että kun me olimme lähdössä kotiin, toinen rakas ystävä perheineen saapui sinne ja ehdimme nähdä häntäkin.
Mutta nyt oli siis aika viimeisiä kertoja heittää rinkka selkään, hyvästellä ystävät ja lähteä rautatieasemaa kohti. Matkustaisimme yöjunalla, juna lähtisi klo. 00:30. Ostimme istumapaikat tähänkin junaan, kyllä vielä yksi yö menisi istumapaikoilla, pääsisimmehän kohta omiin sänkyihin.
Asemalla meitä odotti ei niin kovinkaan mukava yllätys, juna olisi kaksi tuntia myöhässä. Noh, ei kait siinä mikään auta, istuskelemme täällä sitten hieman pitempään, ajattelimme. Mikäs siinä olisi ollut istuessa, mutta asemarakennus meni kiinni, vartija tuli hätistelemään meidät ulos. Siellä me sitten nökötettiin asemalaiturilla. Ja oli muuten kylmä. Lapsille oli onneksi makuupussit, he hautautuivat niihin ja me kietouduimme viltteihin. Alkoi väsyttää ja aika tuntui matelevan. Nuorimmainen nukahti rattaisiin ja isommat lapset penkille.
Viimein, ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen juna viimein saapui. Etsimme meidän paikat ja nukahdimme aika nopsaan. Heräilimme melko hyvissä ajoin ennen Luulajaan saapumista. Tuntui, että juna mateli eteenpäin. Mieheni katsoi Google mapsista etenemistä ja sen mukaan juna meni 60km/h. Joten ei se ihme, jos matkan eteneminen tuntui erittäin hitaalta. Tai sitten se vain tuntui siltä, koska tässä vaiheessa me jo kovasti odotimme kotiin pääsyä.
Vaikka epätoivo melkein jo iski, pääsimme viimein Luulajaan, sieltä jatkoimme bussilla Haaparannalle. Ei se bussinkaan eteneminen kovin vauhdikkaalta tuntunut, kyllähän se aika monessa paikassa pysähtyi. Miten se tuntuu aina siltä, että mennessä bussit ja junat menevät paljon nopeammin. Noh, lapset olivat tyytyväisiä kun saivat istua kaksikerroksisen bussin yläkerroksen etupenkeillä. Vettä satoi, se ei auttanut kyllä yhtään siihen tunteeseen, että eikö me koskaan olla kotona.
Kun bussi viimein kaartoi Haaparannalle, tunteet nousivat pintaan, viimeinkin ihan kotikulmilla ja tutuissa maisemissa. Mieheni veli tuli hakemaan meidät Haaparannan bussiasemalta. Kävimme hakemassa pizzat meidän lempiravintolasta ja menimme kotiin. Koti, mikä ihana sana. Vaikka reissu oli ihan huippu, oli myös ihana palata kotiin ja nähdä rakkaita ihmisiä. Ja rinkat lensi nurkkaan, niitä ei ihan heti tarvittaisi!
Pari päivää reissun jälkeen oli vähän tyhjä olo. Olimme niin kauan suunnitelleet reissua ja odottaneet sitä kuin kuuta nousevaa ja nyt kun se oli ohi, en oikein tiennyt mitä seuraavaksi. Noh, eihän se auta kuin alkaa suunnitella uutta reissua! Kunhan ensin saataisiin purettua reput ja pestyä urakalla pyykkiä. :)